Vaikea olla positiivinen, kun kipu ei anna rauhaa

Olen tottunut viimeisten 11 vuoden aikana siihen, että unet ovat katkonaisia. Herään useamman kerran yössä, olen herännyt koko tämän ajan. Pitää vaihtaa asentoa, asetella tyynyt uudelleen, yrittää hengitysharjoitteilla avata rintakehää, että happi kulkisi paremmin jne. Yleensä saan kuitenkin nopeasti unen uudelleen. Ja jollakin tavalla olen tähän tottunut; se on kuitenkin vain pieni osa koko tätä soppaa. Enkä enää koe tätä edes ongelmaksi. Mutta sitten tulee näitä öitä, että kipu herättää, mutta ei vaihtamaan asentoa. Se herättää ihan vain piruillakseen. Tällä kertaa se on kaularangan pullistuma, joka eniten itsestään muistuttaa. Toki tähän sitten yhtyy muukin poppoo. Tuntuu, kuin koko ranka olisi tulessa; se aaltoilee, jyskyttää, se viiltää vasempaan käteen ja oikeaan jalkaan. Tähän kipuun ei auta asennonvaihdot, ei tyynyn asettelut ja syvät hengityksetkin käy kipeää. Raahaudun ylös; koko talo nukkuu. Ulos on tullut talvi ja kaikki näyttää rauhalliselta. Mutta minun oloni ei ole rauhallinen; se on kaikkea muuta. Ennen tässä vaiheessa iski paniikki; nyt tämä ei enää mene ohi; onko jotakin taas sattunut? Kävelen ympyrää, kuin häkkiin suljettu eläin. Tällä eläimellä, vain on villasukat jalassa ja se välttää lattialautoja, jotka narahtaa; ettei kaikki muutkin heräisi. Yllätän itseni ajattelemasta, että "no niin, tämä on taas tätä paskaa, oikeastaan koko elämä on paskaa" (anteeksi karkea kielenkäyttö, mutta siltä se tuntuu) Oho, sieltähän tuli kunnon negispläjäys! Tässä asiassa onneksi mm. meditaation ja oman mielen harjoittamisella on ollut suuri merkitys. Tajuan, että negatiiviset ajatukset, luonnollisesti, johtuvat kasvaneesta kivusta. Asetan itseni tarkkailijan rooliin; minä en ole ajatukseni. Antaapa ajatusten tulla ja sitten päästänpä niistä irti. Venyttelen ja rauhoittelen itseäni; kyllä se taas helpottaa. Yritän rentouttaa kehoa, sillä jännitys vain pahentaa tilannetta. Sytyttelen kynttilöitä. Tankkaan tehojuoman; mineraaleja ja b-vitamiinia (auttaa kramppeihin ja hermosärkyyn). Onneksi aamulla ei ole pakko lähteä mihinkään. Tilanne oli toinen silloin kun oli koulua ja töitä. Menen takaisin sänkyyn ja jossakin vaiheessa uni on vienyt mennessään. Aamulla kipu jomottaa vielä tavallista kovempana. Tsemppaan itseäni. Ei ne negatiivisetkaan tunteet ole vaarallisia, niilläkin on tarkoituksensa. Ei se positiivisuus tarkoita, etteikö koskaan olisi huonoja tunteita. Kunhan niistä osaa päästää irti. Ihan itsensä vuoksi.

Ja kuin varmistuksena asialle; aurinko näyttäytyy! Siitä on jo viikkoja, kun tällainen vieras on käynyt. Ja taivaalla näkyy muutakin väriä, kuin harmaata. Tästä tulee paras mahdollinen päivä.

<3 Merja