Kyllä se aurinko paistaa suurimpaankin risukasaan!

Pitkästä aikaa täällä. Täytyy tunnustaa, että omat voimavarat ovat aika hyvin kuluneet kaatumisista toipumiseen. Ja se onkin jännä huomata, miten ne omat möröt kömpivät sieltä pimeistä koloistansa, kun saavat tilaisuuden. Ja hyvin pitkälti itsellä sen tilaisuuden niille tarjoaa, kivun kourissa kieriskely. Mutta en nyt halua puhua niistä enempää, sillä tuo taivaalla möllöttävä aurinko saa väkisinkin hyvälle tuulelle! Viikonloppuna piiiiiitkästä aikaa pääsin kunnon metsälenkille. Ja kyllähän se tekikin hyvää! Sekä kropalle että mielelle (ja koiralle). On tuntunut todella turhauttavalta (sekä koirasta että emännästä), kun lenkit ovat olleet pisimmillään varttitunnin köpöttelyjä. Mutta nyt taas näyttää hyvältä. Kunhan muistaisi nyt ottaa rauhallisesti. Hekoheko. Itseni tuntien tästä taas lähdetään täysille eteenpäin :)

Innokas lenkkikaveri

Listasin teille muutamia asioita, jotka auringon ilmestyminen taivaalle minussa aiheuttaa:


Yht'äkkiä olen ihan varma, että pahimmasta on selvitty. Viittaan tällä lähinnä nyt pakkasiin ja siihen, että tiet ym. sulavat pian. Kun kylmät ilmat ovat ohitse myös hermosäryt laantuvat merkittävästi, eikä lihaksetkaan kramppaa niin helposti.

Huomaan hymyileväni koko ajan ja kaikille. Aamulenkilläkin hymyilin jokaiselle vastaantulijoille. Ja mikä positiivista, kaikki myös vastasivat hymyllä takaisin!

Jotenkin kummasti tulee äkillinen tarve aloittaa suursiivous. Liekköhän sillä mitään tekemistä asian kanssa, että aurinko tuntuu paljastavan kaikki pienimmätkin pölykertymät ja villakoirat (-kissat) nurkista (jotka muuten eivät olekaan sitten ihan pieniä!)

Huomaa purkavansa jo kesävaatesäilöjä. Positiivinen katsantokanta saa ilmeisesti aikaiseksi sen, että kuvittelee jo parin viikon päästä pukeutuvansa shortseihin! Tunnustan; ostin jo yhden kesähameenkin.

Löytää itsensä katselemasta lentoja. Kaupunkilomalle? Aurinkolomalle? Ihan sama mitä ja minne, kunhan pääsee jonnekin! Varma kevään merkki.

Erälammella

Itsellä tämän kipuelämän myötä, on keväästä tullut sellainen "Ha, selvisinpä taas hengissä!" -vuodenaika. (Nyt muuten, kun listaa näitä asioita, alan entistä vahvemmin olla sitä, mieltä että eihän tässä ole mitään järkeä kärvistellä täällä ensi talvea.) Minkälaisia oireita teille ilmaantuu auringon ja kevään saapuessa?  

<3 Merja

Joka hetki on uusi mahdollisuus

Ja niin vain se on. Vaikka kuulostaakin niiiiin kliseeltä. Olen tässä muutaman viime päivän kamppaillut taas sen vanhan tuttavan kanssa. Nimittäin sen, etten taaaas sortuisi sättimään itseäni. Nyt siellä saatatte ajatella, että "ei se tuokaan opi kyllä ikinä". Mutta ha! Olenpas jotakin oppinut. Palataanpa nyt kuitenkin siihen, miksi olen joutunut kamppailemaan itseni kanssa. Useat projektit siis odottavat toteutusta, valmennusharjoitteluita olisi jonossa ja tuote-esittelyitä melkein joka päivälle. Mutta, mutta.. On mennyt kohta viikko siitä pienestä horjahduksesta liukkaalla pihalla. Ja en ole kunnolla toipunut vieläkään. Tahtia on pakko ollut rauhoittaa. Tai tuo kuulostaa ihan siltä, kuin se olisi valinta. Eihän se oikeasti sitä ole. Kyllä se kipu ja krampit ovat tehokkaasti pitäneet huolen, ettei ole pystynyt toimimaan kunnolla.  Sitten päätin yrittää keikauttaa ajatuksiani toiseen suuntaan. Mitäpä jos en harmittelisikaan sitä, että menoja on joutunut karsimaan ja projekteja siirtämään. Jos en haukkuisikaan itseäni epäonnistujaksi? Sillä ihan oikeasti mitä sitten? Kaatuuko maailma, jos aloitankin joogaprojektin muutaman päivän päästä uudestaan? Lopettaako aika kulkemasta, jos siirränkin valmennuksia? Aina on uusi mahdollisuus.

Huomenna on uusi päivä <3

Se on ihan siinä nenän edessä koko ajan. Se on vain meistä kiinni, näemmekö sen vai keskitymmekö niihin elämässä oleviin epäkohtiin. Ja minä päätin tarttua siihen mahdollisuuteen. Onpa hienoa, että voin aloittaa pian ihania, uusia juttuja ja palata vanhojen pariin! Ja jos ei nyt ihan pysty viilettämään lennokkaasti, otan vaikka pienen pieniä askeleita kohti tavoitteita. Sekin on vallan hyvä! Nyt voin ihan eri fiiliksellä odottaa sitä, että olen toipunut kunnolla. Hieman eri olotila varmaan vallitsisi, jos sättisinkin itseäni ainaiseksi luuseriksi, joka ei saa mitään suunnitelmiaan toteutettua. Mieluummin siis valitsen sen positiivisemman ajattelumallin.

 Joka hetki on mahdollisuus muuttaa omaa ajatteluaan.

<3 Merja 

 

Pienet itkut pitkästä ilosta

Koitti taas Se päivä..tai oikeastaan se iski keskellä yötä. Yht'äkkiä herää raastavaan kipuun; henkeä salpaa, lihakset kramppaa eikä asentoa uskalla muuttaa milliäkään mihinkään suuntaan. Ensimmäinen ajatus "voi hemmetti! Ei taas.." Sitten meinaa iskeä paniikki.

Kaikki onkin ollut paremmin kuin hyvin jo pitemmän aikaa. Liian hyvin? Mikä tähän johti? Pienen pieni horjahdus pihalla, sellainen joka terveellä ihmisellä ei olisi aiheuttanut yhtään mitään. Tuskinpa sitä kukaan, normiselällä varustettu, edes oli ajatellut sen enempää. Mutta minulla, ja kohtalotovereillani, se aiheuttaa monen päivän tuskan. Eikä kyse ole mistään pikku jumista, vaan armottomasta kivusta ja hermosärystä, joka ei jätä hetkeksikään rauhaan.

Tässäpä nyt sitten on kaikki projektit ja työt (ja blogi) olleet pysäkillä muutaman päivän. Mutta paniikkia en päästänyt valloilleen. Rauhoitin itseäni sillä ajatuksella, että kohta taas helpottaa. Onneksi kotoa löytyy sellaiset salaiset apuaineet, että sairaalareissua ei tarvittu tälläkään kertaa ;) Ennen näitä "pahoja päiviä" kertyi useita kuukaudessa (ja valitettavasti myös yleensä päiviä sairaalassa), nyt tilanne on toinen. Iloitsenpa siis siitä!

ystävän tuomat lahjukset <3

Onneksi ihana ystävä ja yksi rakkaimmista ihmisistä, kävi moikkaamassa sänkypotilasta. Mahtava huomata, että on saanut elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa ei tarvita edes sanoja. Pelkkä toisen läsnäolo jo rauhoittaa.

Nyt tilanne on menossa parempaan suuntaan; henkikin kulkee ja krampit vähenevät koko ajan. Kyllä se tästä! Ja sitten taas mennään! Koneella ei valitettavasti pysty kovin kauan aikaa istumaan, mutta toivottavasti palataan asiaan jo huomenna. Ehkäpä kerron "ylennyksestäni" ;) Oon aivan innoissaan!

<3 Merja

ps. varokaa liukkaita kelejä rakkaat <3

Valintoja, valintoja

Tässä on nyt kuukausi tohotettu sellasta kyytiä, että oksat pois! Ja ai että tuntuu aika mahtavalle, kun tuloksia alkaa näkyä! Valmennus näköjään tehoaa ihan itseenkin käytettynä. Ja siis tottakai se tehoaa, mutta että näin hyvin. Työprojekteista on kyse siis. Ja voitte varmaan kuvitella, kuinka hyvälle tuntuu tällaisesta taaplaajasta, joka kuvitteli, ettei hänestä enää ole mihinkään työhön. Ikinä! Niin sitten yht'äkkiä alkaakin tulla mahtavia tilaisuuksia. Riittää, että antaa itselleen ja maailmalle mahdollisuuden. Suurin juttu on toki ollut se, että olen saanut kuntoutettua itseni siihen pisteeseen, että nyt työkin on jo jossain määrin mahdollista. Eihän minusta enää ole ahkeroimaan 8-16 joka päivä. Ei edes joka toinen päivä. Eikä kolmas. Hmmm..eikä neljäs. Mutta siitä en aio itseäni enää ruoskia. Kukin tyylillään ja omien rajoitteiden mukaan!

Nyt on siis nimittäin käynyt niin hassusti, että vihdoinkin olen alkanut oppia läksyni; on tehtävä valintoja. Jee, hyvä minä (hox.sarkastinen äänensävy). Eihän tässä olekaan mennyt, kuin about 12 vuotta tämän läksyn oppimiseen. Olen alkanut sisäistää sellaisen asian, että minusta ei vain ole kaikkeen. Eikä tarvitsekaan olla. Se on ihan ok, että minun pitää edelleen miettiä päiväohjelmani tarkkaan. Yhdelle päivälle, kun ei voi kovin montaa asiaa ympätä. Pitää osata miettiä omia voimavarojaan realistisesti. Ja se on kyllä aikamoinen taitolaji ja ylilyöntejä tulee jatkossakin ihan varmasti! Mutta jos koko ajan hakkaa niitten omien voimavarojen äärirajoilla, ei siinä kovin hyvin käy. Testattu on tämäkin tie. Jos minun siis pitää miettiä kauanko pystyn istumaan putkeen tai mihin väliin sopii hengähdystauko, niin sitten se päiväohjelma pitää miettiä, niiden omien rajoitusten mukaan. Tajusin vihdoin myös sellaisen asian, että jos haluan saavuttaa tavoitteitani, jostakin on luovuttava. Tai ei välttämättä luovuttava (kuulostaa niin kovin lopulliselta), mutta siirrettävä ne syrjään joksikin aikaa. Kaikkia palloja ei tarvitse pitää ilmassa yhtä aikaa.

Mistä olen siis luopunut? Olen tehnyt parin vuoden ajan vapaaehtoistyötä selkäyhdistyksessä. Se piti siirtää syrjään. Stressasin nimittäin jo siitä, etten voinut panostaa siihen, niin paljon kun olisin halunnut. Sitten tulin siihen tulokseen, että on jonkun muun aika jatkaa siitä, mihin jäin. Olenko itsekäs? Toivottavasti en.

Valitettavasti ystäviä en ole nyt nähnyt niin useasti, kuin tavallisesti. Siis työprojektien ulkopuolella. Kun on onneksi käynyt niin ihanasti, että saan tehdä töitäkin hyvien ystävien kanssa. Onneksi kuitenkin on keksitty puhelimet ja aina yhtä ihana some. Iltariennotkin on kyllä nyt jäänyt aika vähällä, mutta pitää kesällä ottaa sitten takaisin!

Ja siis blogi. Tätä pienokaistani olen joutunut pitämään vähän heikohkosti. Mutta tämä on vain väliaikaista ja tilanne korjaantuu kyllä piakkoin. Nou hätä siis!

Mistä olen sitten pitänyt kiinni? Pyhästä kolminaisuudesta; levosta, hyvästä ravinnosta ja liikunnasta. Ilman näitä tämän tipun lento loppuisi hyvin lyhyeen :D

Tässä kuvia viimeisen viikon ajalta;

Onnellinen, kun tärkeä välitavoite saavutettiin! (tällaiset meikittömät otokset on muuten harvinaisia)

Voi Onni <3

Väriä elämään!

Töihommia <3

<3 Merja