Heittäydy!

Siinä ne nyt on. Mahtava, mutta rankka opiskeluvuosi on takana ja paperit kädessä. Todistusta tärkeämpää on kuitenkin matka, joka niiden eteen käytiin. En yritäkään väittää, että se olisi ollut helppo. Päinvastoin. Olo on kuin prässin läpikäyneellä. Omat pelot läväytettiin silmien eteen ja niitä oli pakko katsoa silmiin. Ei auttanut enää paeta. Ei todellakaan ole mukavaa löytää itsestään sellaista määrää tuskaa, surua ja epävarmuutta. Saatika ruotia ne pohjamutia myöden läpi. Välillä teki oikeasti mieli huutaa eläimellistä huutoa (saatoin kyllä tehdäkin niin muutamaan otteeseen). Ne vain oli käytävä läpi, vaikka tuntui kuinka pahalle. Jos katsot maailmaa ja mahdollisuuksia näiden omien pelkojesi läpi, rajoitat itseäsi enemmän, kuin mikään tai kukaan muu ikinä pystyisi. Mutta voitte varmaan kuvitella myös sen tunteen, kun pystyy päästämään niistä irti. Sanomaan "kiitos opetuksestasi, mutta en tarvitse sinua enää".

Sisälle asettuu rauha ja tajuat, että olet sittenkin ollut koko ajan oikealla polulla. Elämää herää elämään uudella, vieläkin herkemmällä, otteella. Pystyt tavoittelemaan niitä asioita, joita todella haluat. Kaikki edessäsi alkaa näyttäytyä kirkkaampana. Sinun ei tarvitsekaan elää elämääsi muiden odotusten mukaan. Ja ennen kaikkea pystyt elämään ilman pelkoa.

Heittäydy elämään elämääsi täysillä! Siinä tärkein opetus. Ota vastaan kaikki se hyvä, joka elämällä on tarjottavana. Tavoittele parasta mahdollista elämääsi. Olet todellakin ansainnut sen. Äläkä pelkää nitä  pimeitäkään hetkiä, ne ovat suurimpia opettajiasi.

Ja sitä paitsi; ei elämä ole niin vakavaa. Nauti siis matkastasi täällä ;)

<3 Merja

Muutoksen sietämätön vaikeus

Hengissä minä olen vielä. Vähän rähjääntyneenä ja pää pyörällä, mutta hengissä kuitenkin. Juuri tarkistin pulssiin ja hengitys kulkee, joten kaikkihan on siis suht hyvin(?). Elämä on kyllä kieltämättä ollut yhtä vuoristorataa ja muutoksen myräkkää. Välillä on jo tuntunut, että sitä on joku hemmetin pingispallo, jota elämä pomputtelee paikasta toiseen. Tuntuu, ettei näitä viime kuukausia voi tiivistää ulkopuoliselle ymmärrettävään muotoon. Joten en edes yritä.

Muutos oli kuitenkin kytenyt pinnan alla jo kauan. Sitä oli toivottu ja jopa rukoiltu. Ja maailmahan vastaa kyllä. Kaikki lähti vyörymään eteenpäin vasta, kun jouduin hyvästelemään rakkaan tassuterapeutin kevään lopulla. Sen jälkeen asioita vain alkoi tapahtua. Ja rytinällä. Lumipalloefekti ei jotenkin ole tarpeeksi kuvaava sana. Parempi olisi täysin-hallitsematon-lumivyöry -efekti. Sen jälkeen en olekaan sitten osannut kirjoittaa yhtään mitään. En liiemmin siitä mitä on tapahtunut, mitä tapahtuu tai mitä helvettiä nyt tulee tapahtumaan (no tätä kohtaahan en edes tosin tiedä vielä, joten annettakoon anteeksi). Ehkä näihin palataan kuitenkin myöhemmin. Kirjoitankin siis nyt yleisemmin muutoksen vaikeudesta.

Ronja, rakas <3

Muutos on vaikeaa. Helpompi vaihtoehto onkin pysytellä tutussa ja turvallisessa tilanteessa, vaikka se sitten olisi kuinka huono. Syvällä sisimmässäsi tietäisit, ettet ole onnellinen. Et kuitenkaan uskaltaisi tehdä tilanteelle mitään. Tai jopa uskottelisit itsellesi, että kyyyyllä tämä on juuri sitä mitä haluan. Silti se on se helpompi vaihtoehto. Vaikka kuinka myrkyttäisit mieltäsi ja kehoasi, sillä huonolla olotilalla. Vaikka kuinka katkeroituisit ja heittäytyisit oman elämäsi marttyyriksi. Silti se edelleenkin on SE helpompi vaihtoehto.

Vaikeudet alkaa, kun et enää pystykään valehtelemaan itsellesi. Tajuat, että asioiden on pakko muuttua tai tukehdut hengiltä. Et vain enää kykene jatkamaan sillä samalla tiellä. Vaikka se sitten tarkoittaisi huonosta parisuhteesta lähtemistä, työpaikan vaihtamista, muuttoa tai muutoin onnettomasta tilanteesta "poistumista". Olet hakannut päätäsi seinään jo tarpeeksi kauan ja nyt pitää tehdä tilaa uudelle. Haluat ja ansaitset olla onnellinen! Sitten kun vihdoin saat repäistyä itsesi irti, alkaa tunteiden myräkkä; teinkö kuitenkaan oikein? Sitten tulee epäloogisessa järjestyksessä, helpotus, syyllisyys, inho, suunnaton ilo, suru, pelko, viha, tyyneys. Itse olen yrittänyt ajatella niin että parempi päästää kaikki tunteet pihalle. Turhaa niitä alkaa pidätellä sisällään. Siitä ei nyt ainakaan mitään hyvää koidu. Yritän olla itselleni armollinen, jos tunnen suurta surua ja itkettää holtittomasti, sillon on parempi itkeä. Tai jos muutoin niin valoisa katsantokantani elämään, saakin ajoittain tummemman sävyn, sekin on ihan ok. Kuitenkin luotan siihen, että muutos on tarpeen. Elämä kyllä kantaa ja parempaa on tulossa.

Näin tämän yllä olevan kuvan ystävän facebook -sivulla, kun vain hetkeä aiemmin olin miettinyt juuri samaa. Toivoisin, että olen nyt tuon sotkuisen keskiosan loppusuoralla ja jotain upeaa tulee ihan pian <3


Merja <3

Joogailua

Jos joku vielä muistaa, että haastoin itseni joogaamaan kuukauden ajan jokaisena päivänä. Joogastudio Oulun Matti, teki minulle ikioman harjoitusohjelmankin. Noh, sehän ei mennyt ihan suunnitellusti se juttu. Kipuilin niin pahasti, ettei ollut toivettakaan päivittäisestä joogahetkestä. Saatika sitten, että olisin vetänyt koko harjoitusohjelman läpi. Mutta yritin vähintään tehdä hengitysharjoituksia, jos en muuhun kyennyt.

Ajattelin kuitenkin suhtautua tähänkin toiselta kantilta; olla kiitollinen jokaisesta päivästä, kun saatoin joogia. Ja sillä linjalla olen jatkanut. Jos on tuskaisempia päiviä, olen kuunnellut kehoani. Jos ei pysty, niin sitten ei pysty. Ja omaa kehoa ei saakaan repiä väkisin suorituksiin, sen olen oppinut kantapään kautta. Varsinkin, kun on aina ollut tällainen ylitaipuvainen yksilö, pitää olla tarkkana, ettei voimalla väännä itseään johonkin yli-inhimilliseen solmuun ja kipeytä itseään. Kierrot ja hartiaseisonnat, olen tehnyt lempeämmällä tavalla; oman kehon ehdoilla. Ja asanoista (asennoista) onkin monen monta variaatiota, että jokainen varmasti löytää omansa.

Nyt kun tuon rakkaan tassuterapeutin kanssa, ei ole voinut käydä lenkkeilemässä entiseen malliin, on joogasta tullut minulle henkireikä. Ja selän kannalta ihan ehdoton juttu jo fyysisyytensäkin vuoksi. Kivut lisääntyvät huimasti, jos ei liikuta kehoaan tarpeeksi. Sekin on opittu kantapään kautta ;) Kehityksen huomaa todella pian suht säännöllisellä harjoittelullakin. Mm. kehonhallinta paranee ja jaksaa pysyä asanoissa pidemmän ajan (se on oikeasti raskasta ja hiki lentää, vaikka näistä kuvista sitä ei parhaiten näekään). Ja varoituksen sana; jooga leviää muuhunkin elämään herkästi; sitä alkaa kiinnittää enemmän huomiota hengitykseen ja siihen, miten kehoaan kantaa. Tai sitten voi löytää itsensä "lapsen asennosta" mietiskelemästä (voi herättää kanssaeläjissä ihmetystä). Muutamia asioita mainitakseni. Mutta nämähän ovat pelkästään positiivisia piirteitä.

Yksijalkaisen kyyhkyn kanssa räpeltämistä :)

Jooga antaa myös henkistä tyyneyttä kohdata epämiellyttävät asiat. Niin, kuin jo aiemmin kerroin tässä on ollut vuosisadan stressi päällä, jo liian kauan. En edes halua kuvitella, missä mielentilassa olisin ilman tätä rutiiniani.

Huomatkaa myös hieno joogikoira Ronja <3

Suosittelen edelleenkin kaikkia kokeilemaan, olisiko tässä se oma juttu. Ja käykää ihmeessä testaamassa Matin tunteja! Tässäpä linkki Joogastudio Oulun sivuille. Taatusti asiantuntevaa opetusta ja tunteja löytyy laidasta laitaan, että jokainen kyllä löytää itselleen sopivan. Ja hei, jos jooga sopii tällaiselle rautakanki-kipukroonikolle, sopii se varmasti myös muille ;)

<3 Merja

Kaikki löytyy sinusta

Ja minusta. Ja meistä kaikista. Siksi sitä saakin turhaan etsiä rakkautta, onnea tai tasapainoa ulkopuolelta. Niitä ei löydä toisista ihmisistä eikä aineellisista asioista. Hetkellisesti toinen ihminen voi kyllä nostaa sinut ylös taivaisiin, mutta jos et löydä rakkautta sisältäsi, se on vain hetkellistä. Ei myöskään materia tuo sinulle onnea tai tyydytystä pitkäksi aikaa, jos et löydä eheyttä ensin sisältäsi. Siksipä onkin järkevämpää kääntyä itsensä puoleen, kuin hamuta pelastusta ulkopuolelta. Koska niinhän me useasti teemme(?) Odotamme, että ulkopuolinen maailma muuttuisi, että voisimme olla onnellisia. Että joku tulisi ja pelastaisi onnettomasta tilanteesta. Että ympäristömme alkaisi yht'äkkiä täyttää ne syvimmät toiveet, joita meillä on.

Olet vahvempi, kuin mitä luulet ja tiedät. Kaikki rakkaus ja eheys on jo sinussa. Niitä ei siis tarvitsekaan etsiä ulkopuolelta. Uskon, että tämän oivaltaminen on tie aitoon onneen ja rakkauteen. Tässähän tietenkin on sellainen juju, että meidän pitäisi ensin hyväksyä se, että olemme itse vastuussa itsestämme. Niin onnesta kuin rakkaudestakin. Ja niin myös kaikista niistä tunnekokemuksista, joita kaipaamme. Ei kukaan toinen. Kukaan toinen ei voi viedä pois huonoa oloasi. Kukaan toinen ei voi tarjota elämääsi suurempaa rakkautta, kuin mitä löydät jo itsestäsi.

Paljon on itselläkin vielä töitä tehtävänä, mutta uskon että suunta on oikea <3

<3 Merja

Pelko, etteivät siivet kanna

Tai vielä pahempaa, ettei niitä ole olemassakaan. Kun tiedostaa kohta olevan sen hetken, että täytyy vain ummistaa silmänsä ja hypätä. Tietämättä mitä siellä kielekkeen takana odottaa. Pitäisi vain luottaa siihen, että ne siivet tosiaan kantavat. Mutta miksi sitten pelkkä ajatuskin saa kädet hikoamaan ja sydämen hakkaamaan muutaman tahdin ylimääräistä? Samalla hetkellä ymmärtää kuitenkin myös sen, ettei ole enää vaihtoehtoja. Ne on koluttu läpi jo aikoja sitten.

Pelko. Tuo kaikille ihmisille ja eläimille tuttu tunne, jonka tarkoitus on suojella meitä vaaralta. Se on siis elintärkeä ja luonnollinen osa elämää. Mutta mitä, kun se alkaa rajoittaa ja ohjata elämäämme? Mitä kaikkea teen (tai jätän tekemättä) siksi, että pelkään? Tietämättä edes tarkalleen, mitä. Elämää? Toisten reaktioita? Hylkäämistä? Epäonnistumista? Tuttu on turvallinen, vaikka se olisikin kamala. Tuntematon on pelottava, koska emme tiedä mitä se pitää sisällään.


Tässä muutamia asioita, jotka ovat helpottaneet omassa kamppailussani mörköjäni vastaan.

 Päästä irti loputtomista odotuksista ja kontrollista. Meillä ihmisillä on tietty kuva siitä, miten asioiden kuuluisi mennä. Sitten kun ne eivät menekään juuri niin, ahdistumme ja alamme syyllistää itseämme.

Luota siihen, että asiat kyllä menevät juuri niin kuin niiden pitääkin mennä. Elämä opettaa sinua ja kaikella on tarkoituksensa (vaikkei sitä heti ymmärtäisikään). Suunnitelmia ja tavoitteita on hyvä olla, mutta lopulta sinun pitää vain luottaa.

Tämäkin menee ohitse. Kaikki on väliaikaista. Niin hyvä, kuin paha.

Anna anteeksi sekä itsellesi että muille. Älä anna katkeruudella sijaa elämässäsi. Se, jos mikä, myrkyttää sinut. Ja sitä paitsi, olet todellakin ansainnut kaiken sen hyvän, josta unelmoit! Joten anna nyt itsellesi anteeksi, ettei elämä mennyt niin kuin kuvittelit sen menevän. Hyvää on tulossa.

Olet selvinnyt pahemmastakin. Tämä tieto helpottaa itseäni suunnattomasti. Jos olen selvinnyt tähänkin asti, miksi ihmeessä en selviäisi jatkossakin?

Ole kiitollinen . Kaikesta mitä sinulla on ollut, mitä sinulla on ja mitä sinulla tulee olemaan. Jos tilanne on kamala, voi kiitollisuuden aiheita olla vaikea löytyy. Mutta tässä yksi; kokeile pulssiasi. Olet elossa.

Mitä enemmän kohtaat vaikeuksia, sitä enemmän opit itsestäsi. Ja sitä korkeammalle tulet nousemaan, kun uskallat vihdoin aukaista ne siipesi.


+ Tee sellaisia asioita, joista tiedät saavasi hyvää oloa; liiku, joogaa, meditoi, lue, kuuntele musiikkia. Ihan mitä vain <3 Niin, ja anna ystävillesi ja läheisillesi mahdollisuus olla tukenasi. Itse olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että olen saanut elämääni niin ihania ystäviä, että tiedän heidän aina seisovan tukenani.

"You have to keep breaking your heart until it opens."  -Rumi

Kohta on aika.


<3 Merja

Hengitä, kaikki järjestyy

Huomaan toistavani mielessäni affirmaatioita (voimalauseita), useasti päivän aikana. Hengitä. Tulipa vastaan mitä tahansa sinä selviät. Tämä kaikki tapahtuu vain siksi, että parempaa on tulossa. Ja ennen kaikkea parempaa on tulossa, koska sinä ansaitset sen!

Lueskelin blogia taaksepäin ja kylläpä se onkin ollut yhtä tervassa tarpomista viime ajat! Silti sieltä näin jälkikäteen on nähtävissä selkeä polku; jotakin kohti ollaan oltu menossa koko ajan. Mutta tilanteen ollessa päällä, sitä ei useastikaan näe. Tai näkee, mutta ei halua ymmärtää eikä uskoa. Meillä ihmisillä, kun tuntuu olevan joku käsittämätön halu, tapella tuulimyllyjä vastaan. Tai ainakin minulla. Myönnetään että saattaa johtua, ajoittain järjettömiä mittasuhteita saavasta, itsepäisyydestä. Päätän, että jokin asia on hyvin ja sittenhän se saakeli on hyvin! Vaikka sydän olisi jo alkumetreillä sanonut, että nyt rymistään vitikkoon ja lujaa. Intuitio yrittää ohjata tilanteesta pois kerta toisensa jälkeen, mutta e-hei. Kun kerta olen päättänyt, että tässähän ollaan, niin sittenhän siinä ollaan. Niin kauan aikaa, kun henki pihisee. Olipa sitten sisällä, kuinka paha olo tahansa. Mutta nyt on tultu siihen pisteeseen, että loputon pakoon juokseminen ja asioiden kieltäminen saa riittää. Ilmeisesti sitä tosiaan on niin kovakalloinen, että  päätänsä pitää aikansa siihen seinään hakata.

Mitäpä, jos nyt vaan Merja muistat hengittää ja luottaa siihen, että maailma todellakin kantaa sinua. Tämä on juuri se oppiläksy, mikä sinun pitää käydä läpi. Lakkaat kontrolloimasta kaikkea ja otat vastaan, mitä tuleman pitää. Lopeta panikointi ja pelkääminen, niistä tuskin on sinulle mitää hyötyä. Avoimin mielin ja sydämin tästä lähtien. Upeita kokemuksia ja seikkailuja on edessä päin <3

<3 Merja

Metsän uumenissa

Ihan ensimmäisenä; kiitos ihanasta palautteesta Kotilääkäri -lehden juttua koskien! <3

Silloin kun tuntee olevansa ihan jumissa, itsensä ja omien ajatustensa kanssa, on hyvä palata perusasioiden ääreen. Ja minulle se eheyttävin paikka löytyy luonnosta. Olen tästä kertonut aiemminkin, mutta nyt on taas hyvä hetki palata tähän. Olipa se sitten jokitörmä, muutoin kaunis maisema tai metsä, tajuan hetkessä oman pienuuteni. Kaikki on liikkeessä. Kaikki muuttuu. Mikään ei ole enää sekunnin kuluttua samoin, kuin nyt. Myös ajatukset ovat liikkeellä jatkuvasti. Mutta minun ja ajatusteni väliin ei silti voi piirtää yhtäläisyysmerkkiä. Olen jotain muuta. Ja vaikka se unohtuu välillä, luonnossa tajuan sen hyvin äkkiä. Samoin kuin sen, että kaikki on väliaikaista. Ihan kaikki. Näin myös se paha olo ja ahdistus, joka joskus tuntuu musertavalta. Mutta mikään ei ole turhaa. Kaikella on tarkoituksensa. Ei auta kuin hypätä elämän virtaan ja luottaa, että se kantaa sinne minne pitääkin. Ja että se matka on ollut juuri sellainen, kuin sen on täytynytkin olla. Kaikkine iloineen ja suruineen.

Hyvin onnistunut yhteiskuva :D

Näin sekavia sepustuksia toukokuun alkuun.

<3 Merja

Paluu Blogin äärelle

Olen pitkittänyt ja pitkittänyt kirjoittamista tänne. En yksinkertaisesti ole tiennyt, mistä aloittaisi, mitä sanoisi. Viimeinen kuukausi (ylikin) on ollut yhtä tervassa rämpimistä, siltä se ainakin on tuntunut. Niinhän sitä sanotaan, että kaikki huonot asiat tapahtuvat ryppäissä, kerralla. Vai onko niin, että tapahtuu yksi huono asia, josta tulee paska mieli ja sitä seuraavat muut negatiiviset tapahtumat johtuvat juurikin siitä omasta mielestä? Kun olotila ja ajatukset muuttuvat reilusti miinuksen puolelle, vedätkö siinä samalla muutkin mustat asiat elämääsi? Sehän riippuu ihan omasta katsantokannasta, miten tämän asian näkee, mihin uskoo. Mutta nyt on kyllä rypästä riittänyt kerrakseen! Pikkuhiljaa alkaa valoa näkyä tunnelin päässä ja jaksaa muodostaa jo jotakin järkeviä ajatuksia. Siksipä haluankin nyt puhua, jostain vähän positiivisemmasta asiasta! Nimittäin viime syksynä minua pyydettiin Kotilääkäri lehden Selviytymistarina -osioon. Ja nyt vihdoin ja viimein lehti tupsahti postilaatikosta!

Ja onhan se outo nähdä itsensä lehdessä! Syy miksi haastatteluun kuitenkin suostuin, oli yksinkertainen. Toivon, että edes yksi ihminen saisi omaan elämäänsä toivoa, minun tarinastani. Ainahan noista jutuista löytyy myös jotakin sellaista, mitä ei ehkä itse olisi kirjoittanut. En enää vedä vertaistukiryhmää ollenkaan jne. Kaiken kaikkiaan oli kuitenkin hyvä juttu :)

Jos jollakin jutun lukeneella herää kysymyksiä esim. ravinnosta, lisäravinteista, joogasta ym. kivun hoidossa ja siitä miten ne ovat minua auttaneet suunnattoman paljon, minulle saa lähettää sähköpostia, vastailen mielelläni!

<3 Merja

Kyllä se aurinko paistaa suurimpaankin risukasaan!

Pitkästä aikaa täällä. Täytyy tunnustaa, että omat voimavarat ovat aika hyvin kuluneet kaatumisista toipumiseen. Ja se onkin jännä huomata, miten ne omat möröt kömpivät sieltä pimeistä koloistansa, kun saavat tilaisuuden. Ja hyvin pitkälti itsellä sen tilaisuuden niille tarjoaa, kivun kourissa kieriskely. Mutta en nyt halua puhua niistä enempää, sillä tuo taivaalla möllöttävä aurinko saa väkisinkin hyvälle tuulelle! Viikonloppuna piiiiiitkästä aikaa pääsin kunnon metsälenkille. Ja kyllähän se tekikin hyvää! Sekä kropalle että mielelle (ja koiralle). On tuntunut todella turhauttavalta (sekä koirasta että emännästä), kun lenkit ovat olleet pisimmillään varttitunnin köpöttelyjä. Mutta nyt taas näyttää hyvältä. Kunhan muistaisi nyt ottaa rauhallisesti. Hekoheko. Itseni tuntien tästä taas lähdetään täysille eteenpäin :)

Innokas lenkkikaveri

Listasin teille muutamia asioita, jotka auringon ilmestyminen taivaalle minussa aiheuttaa:


Yht'äkkiä olen ihan varma, että pahimmasta on selvitty. Viittaan tällä lähinnä nyt pakkasiin ja siihen, että tiet ym. sulavat pian. Kun kylmät ilmat ovat ohitse myös hermosäryt laantuvat merkittävästi, eikä lihaksetkaan kramppaa niin helposti.

Huomaan hymyileväni koko ajan ja kaikille. Aamulenkilläkin hymyilin jokaiselle vastaantulijoille. Ja mikä positiivista, kaikki myös vastasivat hymyllä takaisin!

Jotenkin kummasti tulee äkillinen tarve aloittaa suursiivous. Liekköhän sillä mitään tekemistä asian kanssa, että aurinko tuntuu paljastavan kaikki pienimmätkin pölykertymät ja villakoirat (-kissat) nurkista (jotka muuten eivät olekaan sitten ihan pieniä!)

Huomaa purkavansa jo kesävaatesäilöjä. Positiivinen katsantokanta saa ilmeisesti aikaiseksi sen, että kuvittelee jo parin viikon päästä pukeutuvansa shortseihin! Tunnustan; ostin jo yhden kesähameenkin.

Löytää itsensä katselemasta lentoja. Kaupunkilomalle? Aurinkolomalle? Ihan sama mitä ja minne, kunhan pääsee jonnekin! Varma kevään merkki.

Erälammella

Itsellä tämän kipuelämän myötä, on keväästä tullut sellainen "Ha, selvisinpä taas hengissä!" -vuodenaika. (Nyt muuten, kun listaa näitä asioita, alan entistä vahvemmin olla sitä, mieltä että eihän tässä ole mitään järkeä kärvistellä täällä ensi talvea.) Minkälaisia oireita teille ilmaantuu auringon ja kevään saapuessa?  

<3 Merja

Joka hetki on uusi mahdollisuus

Ja niin vain se on. Vaikka kuulostaakin niiiiin kliseeltä. Olen tässä muutaman viime päivän kamppaillut taas sen vanhan tuttavan kanssa. Nimittäin sen, etten taaaas sortuisi sättimään itseäni. Nyt siellä saatatte ajatella, että "ei se tuokaan opi kyllä ikinä". Mutta ha! Olenpas jotakin oppinut. Palataanpa nyt kuitenkin siihen, miksi olen joutunut kamppailemaan itseni kanssa. Useat projektit siis odottavat toteutusta, valmennusharjoitteluita olisi jonossa ja tuote-esittelyitä melkein joka päivälle. Mutta, mutta.. On mennyt kohta viikko siitä pienestä horjahduksesta liukkaalla pihalla. Ja en ole kunnolla toipunut vieläkään. Tahtia on pakko ollut rauhoittaa. Tai tuo kuulostaa ihan siltä, kuin se olisi valinta. Eihän se oikeasti sitä ole. Kyllä se kipu ja krampit ovat tehokkaasti pitäneet huolen, ettei ole pystynyt toimimaan kunnolla.  Sitten päätin yrittää keikauttaa ajatuksiani toiseen suuntaan. Mitäpä jos en harmittelisikaan sitä, että menoja on joutunut karsimaan ja projekteja siirtämään. Jos en haukkuisikaan itseäni epäonnistujaksi? Sillä ihan oikeasti mitä sitten? Kaatuuko maailma, jos aloitankin joogaprojektin muutaman päivän päästä uudestaan? Lopettaako aika kulkemasta, jos siirränkin valmennuksia? Aina on uusi mahdollisuus.

Huomenna on uusi päivä <3

Se on ihan siinä nenän edessä koko ajan. Se on vain meistä kiinni, näemmekö sen vai keskitymmekö niihin elämässä oleviin epäkohtiin. Ja minä päätin tarttua siihen mahdollisuuteen. Onpa hienoa, että voin aloittaa pian ihania, uusia juttuja ja palata vanhojen pariin! Ja jos ei nyt ihan pysty viilettämään lennokkaasti, otan vaikka pienen pieniä askeleita kohti tavoitteita. Sekin on vallan hyvä! Nyt voin ihan eri fiiliksellä odottaa sitä, että olen toipunut kunnolla. Hieman eri olotila varmaan vallitsisi, jos sättisinkin itseäni ainaiseksi luuseriksi, joka ei saa mitään suunnitelmiaan toteutettua. Mieluummin siis valitsen sen positiivisemman ajattelumallin.

 Joka hetki on mahdollisuus muuttaa omaa ajatteluaan.

<3 Merja 

 

Pienet itkut pitkästä ilosta

Koitti taas Se päivä..tai oikeastaan se iski keskellä yötä. Yht'äkkiä herää raastavaan kipuun; henkeä salpaa, lihakset kramppaa eikä asentoa uskalla muuttaa milliäkään mihinkään suuntaan. Ensimmäinen ajatus "voi hemmetti! Ei taas.." Sitten meinaa iskeä paniikki.

Kaikki onkin ollut paremmin kuin hyvin jo pitemmän aikaa. Liian hyvin? Mikä tähän johti? Pienen pieni horjahdus pihalla, sellainen joka terveellä ihmisellä ei olisi aiheuttanut yhtään mitään. Tuskinpa sitä kukaan, normiselällä varustettu, edes oli ajatellut sen enempää. Mutta minulla, ja kohtalotovereillani, se aiheuttaa monen päivän tuskan. Eikä kyse ole mistään pikku jumista, vaan armottomasta kivusta ja hermosärystä, joka ei jätä hetkeksikään rauhaan.

Tässäpä nyt sitten on kaikki projektit ja työt (ja blogi) olleet pysäkillä muutaman päivän. Mutta paniikkia en päästänyt valloilleen. Rauhoitin itseäni sillä ajatuksella, että kohta taas helpottaa. Onneksi kotoa löytyy sellaiset salaiset apuaineet, että sairaalareissua ei tarvittu tälläkään kertaa ;) Ennen näitä "pahoja päiviä" kertyi useita kuukaudessa (ja valitettavasti myös yleensä päiviä sairaalassa), nyt tilanne on toinen. Iloitsenpa siis siitä!

ystävän tuomat lahjukset <3

Onneksi ihana ystävä ja yksi rakkaimmista ihmisistä, kävi moikkaamassa sänkypotilasta. Mahtava huomata, että on saanut elämäänsä ihmisiä, joiden kanssa ei tarvita edes sanoja. Pelkkä toisen läsnäolo jo rauhoittaa.

Nyt tilanne on menossa parempaan suuntaan; henkikin kulkee ja krampit vähenevät koko ajan. Kyllä se tästä! Ja sitten taas mennään! Koneella ei valitettavasti pysty kovin kauan aikaa istumaan, mutta toivottavasti palataan asiaan jo huomenna. Ehkäpä kerron "ylennyksestäni" ;) Oon aivan innoissaan!

<3 Merja

ps. varokaa liukkaita kelejä rakkaat <3

Valintoja, valintoja

Tässä on nyt kuukausi tohotettu sellasta kyytiä, että oksat pois! Ja ai että tuntuu aika mahtavalle, kun tuloksia alkaa näkyä! Valmennus näköjään tehoaa ihan itseenkin käytettynä. Ja siis tottakai se tehoaa, mutta että näin hyvin. Työprojekteista on kyse siis. Ja voitte varmaan kuvitella, kuinka hyvälle tuntuu tällaisesta taaplaajasta, joka kuvitteli, ettei hänestä enää ole mihinkään työhön. Ikinä! Niin sitten yht'äkkiä alkaakin tulla mahtavia tilaisuuksia. Riittää, että antaa itselleen ja maailmalle mahdollisuuden. Suurin juttu on toki ollut se, että olen saanut kuntoutettua itseni siihen pisteeseen, että nyt työkin on jo jossain määrin mahdollista. Eihän minusta enää ole ahkeroimaan 8-16 joka päivä. Ei edes joka toinen päivä. Eikä kolmas. Hmmm..eikä neljäs. Mutta siitä en aio itseäni enää ruoskia. Kukin tyylillään ja omien rajoitteiden mukaan!

Nyt on siis nimittäin käynyt niin hassusti, että vihdoinkin olen alkanut oppia läksyni; on tehtävä valintoja. Jee, hyvä minä (hox.sarkastinen äänensävy). Eihän tässä olekaan mennyt, kuin about 12 vuotta tämän läksyn oppimiseen. Olen alkanut sisäistää sellaisen asian, että minusta ei vain ole kaikkeen. Eikä tarvitsekaan olla. Se on ihan ok, että minun pitää edelleen miettiä päiväohjelmani tarkkaan. Yhdelle päivälle, kun ei voi kovin montaa asiaa ympätä. Pitää osata miettiä omia voimavarojaan realistisesti. Ja se on kyllä aikamoinen taitolaji ja ylilyöntejä tulee jatkossakin ihan varmasti! Mutta jos koko ajan hakkaa niitten omien voimavarojen äärirajoilla, ei siinä kovin hyvin käy. Testattu on tämäkin tie. Jos minun siis pitää miettiä kauanko pystyn istumaan putkeen tai mihin väliin sopii hengähdystauko, niin sitten se päiväohjelma pitää miettiä, niiden omien rajoitusten mukaan. Tajusin vihdoin myös sellaisen asian, että jos haluan saavuttaa tavoitteitani, jostakin on luovuttava. Tai ei välttämättä luovuttava (kuulostaa niin kovin lopulliselta), mutta siirrettävä ne syrjään joksikin aikaa. Kaikkia palloja ei tarvitse pitää ilmassa yhtä aikaa.

Mistä olen siis luopunut? Olen tehnyt parin vuoden ajan vapaaehtoistyötä selkäyhdistyksessä. Se piti siirtää syrjään. Stressasin nimittäin jo siitä, etten voinut panostaa siihen, niin paljon kun olisin halunnut. Sitten tulin siihen tulokseen, että on jonkun muun aika jatkaa siitä, mihin jäin. Olenko itsekäs? Toivottavasti en.

Valitettavasti ystäviä en ole nyt nähnyt niin useasti, kuin tavallisesti. Siis työprojektien ulkopuolella. Kun on onneksi käynyt niin ihanasti, että saan tehdä töitäkin hyvien ystävien kanssa. Onneksi kuitenkin on keksitty puhelimet ja aina yhtä ihana some. Iltariennotkin on kyllä nyt jäänyt aika vähällä, mutta pitää kesällä ottaa sitten takaisin!

Ja siis blogi. Tätä pienokaistani olen joutunut pitämään vähän heikohkosti. Mutta tämä on vain väliaikaista ja tilanne korjaantuu kyllä piakkoin. Nou hätä siis!

Mistä olen sitten pitänyt kiinni? Pyhästä kolminaisuudesta; levosta, hyvästä ravinnosta ja liikunnasta. Ilman näitä tämän tipun lento loppuisi hyvin lyhyeen :D

Tässä kuvia viimeisen viikon ajalta;

Onnellinen, kun tärkeä välitavoite saavutettiin! (tällaiset meikittömät otokset on muuten harvinaisia)

Voi Onni <3

Väriä elämään!

Töihommia <3

<3 Merja

Joogahaaste

Alkuvuodesta täällä bloginkin puolella kärvistelin käynnistysvaikeuksien kanssa. Tarkoittaen lähinnä siis sitä, että tuon joulu-uusi vuosi -akselin aikana irtauduin vähän turhankin hyvin rutiineista. Ja nimenomaan rutiineista joogassa. Yhtäkkiä huomasin, että olikin jotenkin toooodella vaikea aloittaa harjoittelua. Ja silloinkin, kun sitten sain aikaiseksi joogia, pysyttelin visusti siellä omalla mukavuusalueella; tehden sellaisia kivoja asanoita, joissa olen jo muutenkin hyvä. Jotakin siis piti asialla tehdä, koska kaikista lajeista jooga on ollut parasta selälleni. Sehän voi äkikseltään kuulostaa hassulta, että tällainen tyyppi, jolla on selässä rautakanki, saa eniten apua juuri tästä lajista. Mutta jooga on mahtavaa senkin vuoksi, että sitä tehdään oman kropan ehdoilla; jos johonkin ei taivu, ei tarvitse repiä itseään väkisin.

Jooga-asanoita/ -harjoitusohjelmiahan on kirjat ja netti pullollaan ja jos on perusterve ihminen, voi ihan hyvin aloittaa kotiharjoittelun niillä. Oman selkähistoriani vuoksi halusin kuitenkin, että ammattilainen tekee minulle ohjelman. Ja muutenkin kyllä suosittelen aluksi esim. tunneille menemistä. Itse nimittäin on vaikea hahmottaa, onko linjaukset asanoissa kunnossa. Niinpä siis käännyin Joogastudio Oulun Matin puoleen. Ja miksi juuri hänen? Olen testaillut eri joogasuuntauksia ja hänen opettamansa, voimallisen hathan, olen huomannut soveltuvan itselleni ja selälleni parhaiten. Muitakin tyylejä aion ehkä sekalaisesti jatkaa, mutta tähän omaan "haasteeseeni" halusin ehdottomasti tämän. Matin kanssa siis käytiin yhdessä läpi tavoitteita. Halusin nimenomaan kehittää lihasvoimaa noilla heikoilla alueillani, mm. lapatuessa, mutta voiman kasvattaminen koko kropassakaan ei olisi pahitteeksi. Yksi tavoitteista on myös se, että joogasta tulisi jokapäiväinen ystäväni.

Siinä se nyt on!

Eilen harjoitusohjelma käytiin asana-asanalta läpi (asana> asento). Aurinkotervehdyksen lisäksi (kuva alla), ohjelmaan kuuluu hengitysharjoitus, 19 asanaa ja loppurentoutus. Aikaa tähän kaikkeen kuluu n.60-75 min. Kovin sitä tunsi tunsi itsensä jäykäksi, kun ei säännöllisesti nyt ole jooginut. Mutta suht hyvin meni, ainakin opettaja kovasti yritti niin vakuutella :D Linjaukset pystyttiin yksityistunnilla katsomaan hyvin tarkkaan ja käytiin läpi, miltä mikäkin kehossa tuntui. Olo kyllä oli tunnin jälkeen parempi kuin hyvä! Sekä fyysisesti että henkisesti.

Nyt on siis edessä seuraavat 30 päivää tiukkaa settiä. Sitoutumistahan se vaatii kyllä. Ja mistä aika? Sanotaanko, vaikka niin, että jostain sen halutessaan kyllä aina löytyy. Itse aion nipistää sen aamuista. Itse en halua missään nimessä siihen tilanteeseen, että tulevaisuudessa joutuu jossittelemaan, olisiko pitänyt oman terveyden eteen tehdä enemmän. Ja siitä saisi sitten syyttää ihan itseään. Joten jos tällaisella saan lisättyä omaa hyvinvointiani (sekä fyysistä että henkistä), niin antaa tulla vaan.

Mielenkiinnolla seuraan, mitä tässä kuukaudessa kehossa tapahtuu. Ihan taatusti kehitystä. Ja nimenomaan kokonaisvaltaista sellaista, koska joogahan ei todellakaan ole pelkästään fyysistä, vaan vaikuttaa hyvällä tavalla sinne mielenkin puolelle.

<3 Merja

Tässä juttua, kun kävin testaamassa Joogastudio Oulua ensimmäistä kertaa!

Kosketuksen voima

Tuli ystäväni kanssa puhetta siitä, kuinka avuttomaksi hän tuntee itsensä silloin, kun näkee minun kieriskelevän tuskissani. Hän kun tosiaan on nähnyt niitäkin tilanteita useamman kerran; on käynyt katsomassa minua sairaalassa jne. "Kun ei osaa tehdä eikä sanoa mitään". Mietin sitten, että mitä sitä toinen voi tosiaan siinä tilanteessa tehdä? Ja pohdiskeluissani tulin siihen tulokseen, että parhaiten auttaa läsnäolo ja kosketus. Läheisyys ja kosketus kun ovat ihmisen perustarpeita ja tällaisissa tilanteissa niiden merkitys mielestäni vain korostuu. Ei välttämättä siis tarvitsekaan osata sanoa mitään järkevää.

Kosketuksessa vain on tietty taika. Sillä voi viestittää niin sympatiaa, osallistumista "kuljen rinnallasi" kuin rohkaisuakin "jaksa vielä, kyllä sinä selviät". Kipuilija ei näin tunne olevansa yksin tilanteessa, jossa sanallisia viestejä ei useastikaan edes pysty ottamaan vastaan. Parasta tukea olen kokenut saavani silloin, kun läheinen on vain istunut vieressä ja silitellyt selkää, hiuksia tai pitänyt kädestä kiinni. Voi tietenkin jonkun korvaan kuulostaa omituiselta, mutta näin se vaan on. Ainakin omalla kohdallani. Tästä asiasta ei ole läheisten ihmisten kanssa edes puhuttu, mutta siitä on monen kanssa automaattisesti tullut toimintatapa; äitikin on lukuisia kertoja istunut sairaalasängyn vieressä ja vain koskettanut. Tämä auttaa edes hieman rentoutumaan ja tuntemaan itsensä levollisemmaksi. Onpa joskus käynyt niinkin, että en ole saanut unta hevoskuurilla unilääkkeitäkään, mutta kun läheinen ihminen on ollut läsnä ja pitänyt hellästi kiinni, olen nukahtanut hetkessä. Siinä on useastikin ihmisparat istuneet pitkiäkin aikoja sairaalasängyn vierellä :)

Olisi mahtava, jos jossakin vaiheessa myös hoitohenkilökunta kiinnittäisi tähän asiaan enemmän huomiota. Eikä sen tarvi olla mikään iso juttu. Sekin riittää, että koskettaa vaikka olkapäätä tm. Tällä jo viestittää mm. sympatiaa ja ymmärrystä ihan eri tavalla. Toki on myös ihania poikkeuksiakin olemassa hoitajissa ja lääkäreissäkin se täytyy muistaa <3

pohdiskelija

 <3 Merja

Testissä Aito ote

Kävin tänään pitkästä aikaa hieronnassa. Tai pelkkä 'hieronta' sanana ei kuvaa tarpeeksi hyvin, Aidossa otteessa saamaani hoitoa. Kokemus kyllä oli todellakin kokonaisvaltaista hoitoa isolla H:lla ja siinä rentoutui sekä keho että mieli. Ja rehellisesti voin sanoa, että oli ehdottomasti yksi parhaista testaamistani hieronnoista/ hoidoista!

Ullasta huomaa heti, että hän tekee työtänsä suurella sydämellä. Ja se näkyy kaikessa! Miellyttävästä hoitolan tunnelmasta, aina monipuolisiin hoitovaihtoehtoihin. Vai kuinka monessa paikassa, tänä päivänä törmää mm. saunaterapia -perinnehoitoihin tai kuppaukseen? Tämän ihanaisen saunahaltijattaren koulutuslista onkin aika vaikuttavaa luettavaa; saunaterapiaa, suklaahierontaa, fysioterapiaa (opiskelee parhaillaan). Noin niinkun muutamia mainitakseni. Eikä se jää pelkästään mustaksi valkoisella, vaan yhdistyy kokonaisvaltaiseksi kokemukseksi asiakkaalle. 

Tarjolla monipuolisesti myös erilaisia saunatuotteita

Ja voin lämmöllä suositella myös kipukroonikko-selkävammais-sisarillenikin. Aito ote tarjoaa taatusti ammattitaitoista ja juuri kullekin räätälöityä hierontaa tm. Seuraavaksi taidankin testata kuppausta. Jaiks! Mielenkiinnolla odotan :) 

Tästä kokovartalohieronnasta jäi kyllä niin hyvä fiilis! Ja ehdottomasti iso plussa, että hoito alkoi jalkapohjien hellävaraisella hieronnalla (tämä tietenkin vain asiakkaan halutessa). Keho ja mieli kiittää <3

Aidon otteen tuotetarjontaa

Käykäähän kurkkimassa Aidon otteen nettisivut!

<3 Merja

5 huomiota alkoholittomasta elämästä

Muutaman kuukauden kuluttua, tulee täyteen viisi vuotta siitä, kun viimeksi join alkoholia. En miellä itseäni kuitenkaan absolutistiksi. Tai pikemminkin, en koe tarvetta luokitella itseäni mihinkään tiukkaan kategoriaan. Saattaahan olla, että joku päivä nautinkin oluen tai viinilasin, mutta nyt ei vain tee mieli. Minua ei haittaa pätkääkään, että muut juovat. En kyllä muutenkaan tykkää moralisoinnista. Mutta mitä sitten olen oppinut tästä ajasta?

1. Suomessa pitää selitellä juomattomuuttaan. Ensin kysytään, että monennellako kuulla olen raskaana. Sitten tivataan, että "no miksi et muka sitten juo?" Ja vastaukseksihan ei riitä pelkkä "en vain juo, that's it". Koska täytyyhän sille herranjestas olla joku todellinen syy! Sehän on muuten vallan epäilyttävää touhua tuo selväpäisyys. Niin, ja en kuvittele olevani jotenkin parempi ihminen, kun en käytä alkoholia. Tällaisenkin väitteen kuulin kerran.

2. Känni on mahtava tekosyy. Voi tehdä ja sanoa, mitä haluaa ja milloin haluaa. Sitten voi seuraavana päivänä selittää, että oli vain niin humalassa. Ihmiset tekevät loukkaaviakin asioita ja känni riittää selitykseksi näille. Ei! Kyllä se edelleenkin on vain tekosyy. Sanonkin kaikille, että onnistun kyllä kämmäilemään ihan tarpeeksi selvästä päästäkin. Hmmm, sehän on toisaalta huono puoli, että muistaa vielä seuraavanakin päivänä ne omat toilailut :D

3. Mahtava kun ei ole krapulaa! Ei tarvitse potea, sitä kahden päivän huonoa oloa enää. Eikä näin ollen mene hukkaan ne krappepäivät. Onhan se, humala ja krapula, aina keholle shokkitila. Joten ei kait se ole ihme, että se huono olo kesti useamman päivän. Morkkiksen kyllä saa sitten hommattua ilman känniäkin.

4. Hauskaa voi todellakin pitää ilman viinaa. Käyn edelleen kavereiden kanssa istuskelemassa iltaa, keikoilla, festareilla jne. Osaan ottaa rennosti ja "pölijäillä" kyllä selvänäkin. Lähipiirillä meni aluksi jonkin aikaa totutella juomattomuuteeni. Nyt se ei onneksi hetkauta ketään suuntaan eikä toiseen.

5. En kaipaa pätkääkään alkoholia tai humalaa. Voishan se olla ihan ok nauttia lasillinen viiniä silloin tällöin, mutta kun ei haluta. Ei edes sitä yhtä. En koe jääväni paitsi mistään. Joten en näe mielekkääksi väkiselläkään juoda.

Otetaan rennosti kukin tyylillään :)

<3 Merja

Pitääkö kaikki antaa anteeksi?

Viikonlopun aiheena LCA:ssa oli "henkinen hyvinvointi". Ja kylläpä taas sohittiin, joitain omia kipupisteitä. Toisaalta raskasta, mutta toisaalta hirvittävän helpottavaa. Yhtenä osiona oli anteeksianto. Ja eihän se aiheen käsittely sinne koulun penkillä jää, vaan seuraa mukana kunnes ne lukot jossakin vaiheessa aukeaa. Mietin illallakin tuota anteeksiannon vaikeutta ja nimenomaan vaikeutta antaa anteeksi itselleen. Se on se oma kipupiste. Osaan suht hyvin olla armollinen muille, antaa myötätuntoa ja lopulta antaa myös anteeksi. Myös kipeissä ja loukkaavissa asioissa. Toisaalta siihen on myös itsekäs syy; en halua että asiat jäävät kalvamaan mieltäni. Takaraivoon kummittelemaan jäädessään, ne nimittäin voivat aiheuttaa turhaa kaunaa, vihaa ja katkeruutta. Aina ei voi edes odottaa sitä anteeksipyyntöä, vaikka toinen olisi loukannut kuinka pahasti. Kaikki nimittäin eivät osaa pyytää anteeksi. Tai he näkevät asian ihan toisin, kuin sinä itse ja jos on ihan eri näkemys asioista, voi toisen olla mahdoton pyytää anteeksi. On myös olemassa niitä tilanteita, joissa koen että ei ole tarvetta antaa anteeksi toisen tekoja. Teot ja sanomiset ovat niin hirveitä (ja toistuvat kerta toisensa jälkeen), että olen kokenut parhaaksi tuupata kyseisen ihmisen pois jopa ulkokehältäni. Tämä valitettavasti tarkoittaa sitä, että en ole myöskään tekemisissä minulle tärkeän ihmisen kanssa, mutta jotkut rajat on pakko vetää. Jossakin vaiheessa koin todellista vihaa kyseistä ihmistä kohtaan, tunsin kostonhimoa ja toivoin yleensäkin kaikkea pahaa hänelle. Sitten koin vapautumisen tunteen; minun ei tarvitsekaan sietää kaikkea! Minun ei tarvitse kantaa mukanani sitä pahaa oloa, mitä tämä toinen ihminen minussa aiheuttaa. Tajusin, että vahingoitan vain itseäni. En enää toivo pahaa hänelle, jopa jossain määrin voin tekoja ymmärtääkin. Anteeksi en ole kuitenkaan antanut, vaikka asiat olenkin käsitellyt niin, etteivät ne vaivaa minua enää. Pitääkö siis kaikkea edes antaa anteeksi? Ovatko jotkin asiat niin hirveitä, etteivät ne ansaitse anteeksiantoa?

Mutta miksi se anteeksianto itselle sitten on niin vaikeaa? Olen ennen ollut sellainen, että olen vatvonut omia "kämmejäni" tolkuttoman pitkään. Oikein ruoskinut itseäni niistä. Sillä ei ole ollut edes merkitystä ovatko ne olleet isoja vai pieniä mokia. Tai ovatko ne kenenkään muun mielestä edes olleet mokia. Sitten olen kantanut niitä mukanani ja sättinyt itseä niistä. Yksi iso asia, mistä olen itseäni syyllistänyt, on se etten voinutkaan jatkaa opintoja yliopistossa. Tai ammattikorkeakoulussa. Tai ammattikoulussa. Kaikki asteet kun tuli kokeiltua, mutta fysiikka petti joka ainoa kerta. Miksi sitäkin ei olisi voinut kääntää kannustavaksi puheeksi itselleen; "onpa hienoa, että jaksoit kerta toisensa jälkeen kuitenkin yrittää!". Sitten on niitä lukuisia pienen pieniä asioita arjessa, joita ei itseltään hyväksy. Toisilta kyllä osaan pyytää anteeksi, mutta itseltäni se on huomattavasti vaikeampaa. Sekin taito on pitänyt opetella, vaikka se edelleenkin on välillä vaikeaa. Parhaani kuitenkin yritän, että oppisin myös antamaan sitä armoa itselleni. Tehokas ja helppo keino opetella tätä taitoa, on affirmaatiot eli voimalauseet. Esim. "Minä annan sinulle anteeksi Merja". Lausetta toistetaan hiljaa mielessä n.20 kertaa. Voi kuulostaa liian yksinkertaiselta, mutta toimii! <3

Ronja odottaa aurinkoa nousevaksi

Tällaiset mietteet tähän päivään :)

<3 Merja

Tassuterapeutit työssään

Lukijalta sain idean tehdä postauksen, näistä minun pikku toheloistani. On ihan tehty tutkimuksiakin lemmikkieläinten positiivisesta vaikutuksesta ihmisen terveyteen, niin fyysiseen kuin psyykkiseenkin. Se näkyy esim. verenpaineen ja stressin laskuna. Ja itse kyllä allekirjoitan tämän ihan täysin! On ollut aikoja, että olen ollut todella heikossa kunnossa ja varsinkin Ronja on ollut suuressa roolissa jaksamiseeni. Enkä pelkästään tarkoita ilmeistä fyysistä puolta; lenkkeilyä, joka on pitänyt kunnon kohtuullisena vaikeampinakin aikoina. Vaan elämä olisi ollut huomattavasti yksinäisempää ja turvattomampaa ilman tätä ihanaa neitiä. Uskonkin vakaasti, että lemmikit tulevat elämäämme tietystä tarkoituksesta. Niillä on suurempi rooli elämässämme, kuin ihmiset osaavat ajatellakaan. Ja vuosi sitten saimme Onni-kissan meille, joka taas on opettanut sekä Ronjaa että minua mm. kärsivällisyyteen ;)

Vaikka nämä karvakamut ovat kuvien muodossa esiintyneet paljonkin blogissa, lienee "virallinen" esittely paikallaan. Saanko siis esitellä Ronja (Aireddan Vesba) "The Tassuterapeutti". Kohta 8 vuotias saksalainen, jonka kanssa ei tarvitse edes käyttää sanoja; ymmärtää kaiken jo pienimmistä eleistä ja ilmeistä. PAITSI, kun tulee juoksuaika, silloin koetellaan akan hermoja ihan tosissaan; yht'äkkiä ei sitten ymmärretäkään yhtään mitään, ei varsinkaan sanoja tai käskyjä. Tietää kipukohtauksien tulon paljon ennen minua. Tämä näkyy mm. siinä, että yrittää paimentaa minut pois lenkiltä/ metsästä. Ja kun olen kipeämpänä kotona, ei jätä hetkeksikään yksinään, vaan seuraa joka paikkaan (huom. JOKA paikkaan, mm. vessaan). Ehkä hieman saattaa joskus häiritä, kun neiti tuijottaa metrin päässä huolestuneena ja jos vilkaiseekaan sinne päin, tulee hillitön pusukohtaus saman tien :) Yhteistä lempipuuhaa meillä on Ronjan kanssa, pakata eväät reppuun ja lähteä metsään patikoimaan.

Ronja vahtivuorossa

Kuka se nyt paljaalle mättäälle istuisi, jos on "penkkikin"?

Sitten tuleekin meidän perheen uusin tulokas, eli Onni-poika. Reilun vuoden vanha maatiaiskilli, jossa täytyy olla joko Norjalaista metsäkissaa tai ilvestä. Tai oravaa. Tai jotakin muuta tupsukorvaa. Kyllähän se vähän hurjalta tuntui, että tullessaan meille Onni olisi mahtunut Ronjan suuhun, mutta siinä ne vain leikkivät kahdestaan. Ovatkin tätä nykyä parhaat kaverukset ja jos ovat erossa toisistaan, on tervehdysrituaalit ehkä jopa hieman huvittavaa katseltavaa. Tälle parivaljakolle saa nauraa, joka ainoa päivä. Kipeänähän ei useasti naurata yhtään mikään, mutta näitä kahta ei kyllä voi vastustaa. On meinaan välillä ihan vähän älyvapaata touhuilua! Ja naurullahan on tunnetusti hyviä vaikutuksia meihin ihmisiin. Meidän kolmen yhteinen harrastus on muuten jooga (ja meditointi). Saattaahan se välillä häiritä, kun istuskelet silmät kiinni lotusasennossa ja yht'äkkiä roikkuukin "pikku-killi" kynsin ja hampain kädessä kiinni. Tai sitten nämä molemmat vaan haluavat ängetä just siihen matolle (pitääkin ilmeisesti hankkia isompi alusta). Ja kateutta tietysti herättää tuo Onnin taipuisuus, mitä ihmeellisimpiin asanoihin ;) Mutta on ihan kiva yhteinen harrastus, suosittelen!

Onni on meidän perheen hortonomi.

Rennosti vaan!

Missä luuraa Onni? Ronja muuten "hiukan" säikähti, kun yks kömpi tuolla peiton alla :D

Onneksi on ymmärretty eläinten suuri vaikutus meihin ihmisiin. Suomessakin on esim. kaverikoira-toimintaa, jonka tarkoitus on nimenomaan tuoda iloa ja piristystä ihmisille. Kaverikoiraohjaajat vierailevat koiriensa kanssa esim. lasten, kehitysvammaisten ja vanhusten luona erilaisissa laitoksissa, kouluissa, päiväkodeissa ja tapahtumissa. Eikä hyvät vaikutukset tule ainoastaan koirien kanssa kanssakäymisellä, vaan samalla tavalla myös muiden eläinten. Esimerkillistä, että ihmiset jaksavat vapaahtoisesti tehdä tällaista hienoa työtä! Lisää kaverikoiratoiminnasta Kennelliiton sivuilta.

<3 Merja