Se ei aina näy päälle päin

Nimittäin kipu, vamma tai sairaus. Se ei myöskään riipu iästä tai sukupuolesta. Yllättävän usein sitä törmää ihmisten epäuskoon siitä, että "onkohan tuo nyt oikeasti kipeä". "Eihän noin nätti ja nuori tyttö voi noin kipeä olla"; olen tällaisenkin lauseen kuullut. Vieläpä saraanhoitajalta sairaalan päivystyksessä, jonne jouduin ambulanssilla. Nykyään ohitan nämä huomautukset olan kohautuksella ja hymyllä. Enää en koe tarvetta selitellä itseäni. Enkä myöskään enää joudu hirvittävän tunnekuohun valtaan, niin kuin ennen. Ajattelen sen kertovan enemmän sanojasta itsestään, kuin minusta. Tiedän, että on hyvin vaikea ymmärtää, mitä jatkuvan kivun kanssa eläminen on. Se on miltei mahdotonta. Enkä sitä keneltäkään vaadikaan.

Kipu on ollut minulle elämänkumppani jo yli 11 vuotta. Siinä ajassa oppii sietämään useita asioita. Oppii näkemään elämän erilaisesta perspektiivistä; oppii nauttimaan pienistä asioista juuri tässä hetkessä; oppii hyväksymään itsensä juuri tällaisena. Mutta ihmisten moukkamaisuuteen on hyvn vaikea tottua. Ja pitääkö siihen tottua? Nämä asiat palautuivat taas mieleeni, kun törmäsin äskettäin puolituttuun, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan. Siinä kuulumisten lomassa tältä tutulta lipsahti mm. lause; "niin, no nykyään sitä pääseekin, niin helposti eläkkeelle". Muuta en jaksa kyseisestä keskustelusta edes kirjoittaa. Joskus sitä tosissaankin toivoo, että pystyisi, vaikka vain päiväksi, vaihtamaan osia jonkun toisen ihmisen kanssa. Epäilen vahvasti, että sitten enää kuulisi tällaisia kommentteja. Mutta vielä en ole siihen keinoa keksinyt. Siihen asti siis hymyilen ja lasken kymmeneen.

Kyllä, kipupotilas voi näyttää myös tältä. Hän voi huolehtia itsestään ja laittautua. Kipukroonikko voi myös nauttia elämästään. Hän voi jopa hymyillä. Pyydän, älä sinä kuulu moukkien joukkoon. Älä ole ennakkoluuloinen. Olemme kaikki yhtä arvokkaita, älä siis sinä eriarvoista meitä. Kiitos <3

<3 Merja