Miten sietämätöntä voi sietää?

Olen saanut useamman viestin, koskien kivunsietämistä (kiitos tuhannesti, niistä kaikista!). Miten minäkin voisin oppia elämään kivun kanssa? Niin, miten sietämätöntä, voi oppia sietämään? Tiedän, että lukijoissa on myös sellaisia, jotka eivät itse kärsi kroonisesta kivusta. Mutta sama polku taitaa päteä kaikkiin sairauksiin, masennukseen, traumoihin jne. Ensinnäkin on varmaan hyvä vähän kertoa, mitä krooninen kipu oikein on, sitä kun on miltei mahdotonta käsittää, jos siitä ei ole itsellä kokemusta. Se olisikin liikaa pyydetty, eikä sitä voi keneltäkään vaatia. Ja koska olen oppinut nämä asiat kantapään kautta, kerron ne myös itseni kautta :) En koskaan ole ottanut selvää kaikista hienoista nimikkeistä (en ole pitänyt sitä tarpeellisena), suokaa se minulle anteeksi.

Pahimmat kivut itselle aiheutuvat hermovaurioista. No, miltä se tuntuu? Kysytään usein. Sitä on hirveän vaikea kuvailla. En ollut ennen 1. leikkausta, koskaan tuntenut sellaista kipua. Lähimmäs pääsee paha hammassärky, joka on kuitenkin kymmenen kertaa isommalla alueella. Tai jokainen on varmaan lyönyt kyynärpään hermon, joskus pöydänkulmaan. Kuvittele se tunne, mutta se ei päätykään. Se vain on, ja on, ja on; joka minuutti, tunti... vuodesta toiseen. Ja kaiken lisäksi, hermosäryllä on taipumus edetä pahempaan suuntaan, eli se voimistuu. Myös tuntoaisti vaurioalueella muuttuu; se mikä terveellä alueella saattaa tuntua hyvältäkin (esim. kevyt hipaisu), tuntuu vaurioalueella liekinheittimeltä tai puukolta. Sitä ei saada pois edes kovimmilla kipulääkkeillä. Ainoa tapa, jolla se joskus on pois, on ollut täystainnutuksessa sairaalassa. Ainoa keino siis, on oppia sietämään sietämätöntä. Tästä hermosärystä, ja sen aiheuttamista ongelmista, voisin varmaan kirjoittaa kirjan, mutta tässä nyt lyhkäisesti. Ja huom. kaikilla ei tule leikkauksista ongelmia, edes hermojen vaurioituessa. Joten niitä ei kannata kuollakseen pelätä! Itse valitettavasti omistan sellaiset harvinaiset hermot, jotka eivät toivu edes kosketuksesta, saatika vaurioista.

Kivun kroonistuminen on, myös neurobiologiaa. Tiedän, plaaaah. Lyhyesti; Kipuviestiä vahvistavien ja jarruttavien järjestelmien tasapaino horjuu (jostakin sairaalan esitteestä napattu tieto). Välittäjäaineita siis muodostuu lisää (kuljettavat kipuviestiä) ja samalla jarrujärjestelmän soluja tuhoutuu. Ainakin näin minä olen asian, tässä vuosien varrella, ymmärtänyt. Saa toki korjata :)

Sitten päästään varsinaiseen asiaan, eli kivun sietämiseen. Tässä kaikessa tapahtuneessa on nähtävissä eri vaiheita. Siinä näkee jopa tietynlaisen polun. Siis jälkeen päin. Itse tilanteessa, ei nähnyt yhtään mitään. Ja jokaisella tämä vie oman aikansa, jollakin vuoden, toisella kymmenen. Itsellä se vei seitsemän pitkää vuotta. Ensin tuli shokki ja lamaantuminen. Toisena seurasi kieltäminen ei tämä ole totta, ei tämä tapahdu minulle. Sitten tulikin viha ja aggressio, jolloin joku saattaa hakea tapahtuneelle syyllistä. Itse en ole syyllistä hakenut, mutta vihainen olin. Koko maailmankaikkeudelle! Sitten nämä kaikki osat vuorottelivat. Tämä aika oli hyvin, hyvin sekavaa. Sitä jotenkin oli sellainen tunne, kun olisi hukkumassa ja räpiköisi viimeisillä voimilla pinnalla. Sitten tuli luovuttaminen, väistämättömän hyväksyminen. Lopetti räpiköimisen ja antoi itsensä upota. Sitten, itseni yllätykseksi, elämänhalu alkoi palata. Alkoi sopeutumisvaihe. Tuli tunne siitä, että pitää valita; haluaako elämän kipujen kanssa, vaiko ei elämää ollenkaan. Ja itse valitsin elämän.

Aloin kiinnittää huomiota siihen kaikkeen, mitä minulla on; mitä kaikkea voin tehdä, nähdä ja kokea. Aloin harjoitella positiivisuutta. Tiedän, kuulostaa hiukan typerältä, mutta niin tein. Siinä auttoi mm. kiitollisuuspäiväkirja. Otin vastuun itsestäni, hyväksyin, ettei lääketiede tällä hetkellä voi enempää auttaa ja aloin etsiä muita apukeinoja. Opettelin tasapainottamaan aktiivisuutta ja lepoa. Ja hyväksyin sen, että kipu on muokannut identiteettiäni; en pysty samaan, kuin aiemmin. Mutta päätin tehdä siitä vahvuuden; sen avulla voin ymmärtää ja tukea paremmin muita ihmisiä. Ennen saatoin olla ajoittain aika kylmäkin, nykyään hyvinkin empaattinen (tai ainakin, niin haluaisin uskoa). Kipu on opettanut eniten, vaikka paljon muutakin on jo tähän elämään mahtunut; en olisi kuka olen, ilman sitä. Oma lukunsa sitten on itsehoito (ravinto, liikunta Fitskut jne.) ja sen merkitys. Siihen voin palata vielä toiste :)

Ja tänä päivänä elämä on, ärsyttävyyteen asti, ihanaa! Välillä jopa ällöpositiivista. Antakaa sekin anteeksi; synkistelin ja taistelin, niin kauan, että nyt vaan fiilistelen elämää! Kivut toki on, mutta olen löytänyt apukeinoja sietää sitä. Nykyään innolla odotan, mitä kaikkea kivaa päivä tuokaan tullessaan. Huonoja aikoja toki tulee ja luultavasti uusi leikkauskin on tiedossa, mutta kaikki on kuitenkin väliaikaista. Se ajatus on auttanut minua monesti. Ja olen kiitollinen kaikesta, mitä elämääni olen saanut. Otan kaiken irti tästä, tässä ja nyt <3

Niin, ja tärkeä asia: hakekaa apua ja vertaistukea. Puhuminen auttaa. Tai kirjoittakaa, maalatkaa, mitä tahansa. Ja muistakaa rakastaa itseänne; olette arvokkaita juuri sellaisena, kuin olette.

<3 Merja