Miksi on niin vaikea olla myötätuntoinen?

Syksyllä törmäsin Maaret Kallion, Lujasti lempeä -blogissa, kirjoitukseen myötätunnon vaikeudesta. Silloin mietin asiaa paljon, koska olin siihen itsekin törmännyt.  Ja usein. Mutta miksi se tosissaankin on, niin vaikeaa? Kohdata toinen myötätuntoisesti? Sairaalamaailma nyt on ihan oma lukunsa. Vai pitäisikö sanoa koneistonsa, jota hallitsee sana Kiire. Mutta onneksi sielläkin on poikkeuksia. Ikuisesti muistan, kuinka ennen isoa leikkausta, kirurgi tuli vielä ennen kotiinlähtöään juttelemaan huoneeseeni. Hän oli arvannut, että pelkäsin suunnattomasti ja halusi purkaa "huolilistaani". Hän oli valmis kohtaamaan minut ihmisenä, eikä objektina. Olen tästä ikuisesti kiitollinen. Ja onneksi sama lääkäri on hoitanut minua siitä lähtien.

Mutta entäs tämä normielämä sitten? Miksi jopa kivuistakin pitää kilpailla? Siihen törmää valitettavan usein; toinen on aina kipeämpi; toisen vammat ovat aina pahemmat. Eikä masentunuttakaan auta kommentit "itsensä niskasta kiinni ottamisesta" tai "kyllähän se nyt välillä masentaa" -tyyppiset lausahdukset. Itseä ainakin auttoi paremmin tieto siitä, että joku seisoo rinnalla ja on valmis kuuntelemaan. Muutenkin tuntuu, että joka asiassa pitää pistää paremmaksi. Tai siis pahemmaksi. Mutta se on kyllä aika kaukana myötätunnosta.

Itse haluaisin pikemminkin ajatella että jos on kokenut kovia, osaa myös toisen kärsimykseen suhtautua empaattisesti. Mutta nykyään tuntuu, että myötätuntoisuus ja toisen aito kohtaaminen, on harvinainen lahja. Mutta kaikki me kuitenkin tarvitsemme sitä. Eikä se vaadi ihmeitä tai ole vaikeaa! Aito toisen kuunteleminen, silmiin katsominen, hymy tai kosketus riittää. Tässä asiassa varmaan olikin yksi syy, miksi lähdin mukaan vertaistukitoimintaan. Olin itse kaivannut ihmistä, joka ottaisi minut vastaan myötätuntoisesti; kuuntelisi, tukisi ja näin ollen auttaisi näkemään valon tunnelin päässä. Myös life coach -koulutuksessa viehätti sama ajatus "ihmisenä ihmiselle" -olemisesta ja rinnalla kulkijasta. Ja kaikista kauheintahan on tuntea olevansa täysin YKSIN hädän keskellä.

Mutta ehkäpä se lähtee täysin itsestä. Jos emme anna myötätuntoa itsellemme, voimmeko antaa sitä toisille? Jos olemme itse jääneet vaille empaattisuutta, tuleeko helposti ajatus " et saa sitten sinäkään"?  Olisiko siis paras aloittaa itsestä? Myötätunnon pitäisi mielestäni kuulua perus ihmisyystaitoihin ja meidän kaikkien tulisi se hallita. Tällaisia ajatuksia on pyörinyt tänään mielessä <3

Pakkaspäivän pohdiskelija :)

<3 Merja