Olen vallan ylpeä itsestäni! Pikku hiljaa sitä näköjään voi kouluttaa itsensä takaisin unelmointiin. Meni pitkä aika, karkeasti sanottuna ehkä jopa vuosia, etten uskaltanut kunnolla haaveilla. En nyt tarkoita mitään pilvilinnoissa elämistä, vaan sitä että uskaltaa haluta itselleen parasta mahdollista elämää. Osittain epäonnistumisen pelko varmaan kumpuaa lapsuudesta ja tyydyttämättömistä tarpeista (keittiöpsykologi-minäni diagnoosi). Tästä raapaisinkin pintaa jo aiemmin
täällä. Lisäksi tähän unelmavajeeseen oli muitakin syitä. Olin yrittänyt niin useasti, ja yhtä useasti epäonnistunut, koulua (-ja), töitä, harrastuksia jne. Mutta terveys ei kestänyt, kivut kävivät sietämättömiksi, vauriot pahenivat tai seinä nousi muuten vaan vastaan. Romahdusten jälkeen, kun oli hajonnut miljoonaan palaseen, se itsensä kasaaminen kävi aina vain vaikeammaksi ja lopulta ei enää halunnut ottaa riskiä. Varoi haaveilemasta itselleen enää mitään, tyytyi tyytymättömyyteen. Ja tälloin kyseessä ei ole mikään, paljon puhuttu hetkessä elämisen taito, vaan pelko. Pelko siitä, että joku kerta ei enää jaksakaan keräillä niitä sirpaleitaan.
Mutta nyt se taito on palannut! Ja ihmeellistä kyllä nyt ne unelmat alkavat käydä myös toteen! Vaikka ne vielä pari vuotta sitten olisivat tuntuneet täysin absurdeilta jo pelkästään ajatuksen tasolla. Palaset tuntuvat vain loksahtelevan paikoilleen, maailma tuo eteen oikeat ihmiset oikeaan aikaan ja yht'äkkiä kaikki tuntuukin ihan selvältä. Uskon siihen, että kun uskaltaa unelmoida ja tosissaan haluta jotain, myös
alitajunta alkaa työskennellä, niin että sinulla on mahdollisuus
saavuttaa se haluamasi. Valitettavasti tämä toimii myös toisinpäin ja
alitajunta voi alkaa sabotoida unelmiasi, jos et usko mahdollisuuksiisi. Ilolla ja kiitollisena otan vastaan kaiken, mitä on tuloillaan <3
<3 Merja, nykyinen innokas haaveilija, entinen tyytyjä.
Ps. Unelmoikaa (allekirjoittanut suosittelee)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti